"Äiti sä et ole hymyillyt moneen päivään"

Taputin juuri itseäni olkapäälle. Vein nimittäin 10 säkillistä tavaraa kirpparille. Mikä tarkoittaa siis sitä, että olen jossain välissä myös onnistunut etsimään tavarat ja jopa hinnoittelemaan ne. Eli kyllä täällä on jo kovasti näkyvissä valoa tunnelin päässä, eikä se taida olla juna. Mutta nyt kirjoitan miten tähän hetkeen on tultu. Ja tästä saattaa tulla pitkä teksti. Vauvamme syntyi raskausviikoilla 39+1 kiireellisellä sektiolla lapsiveden puuttumisen takia. Kaikki oli kunnossa, mutta hän oli aika pienikokoinen (noin 2500 g). Hän on siis SGA-lapsi, eli small for gestational age. Olimme muutamia päiviä teho-osastolla alhaisen verensokerin takia. Se on kuulemma hyvin tyypillistä SGA-vauvoille.


Vauva oli 15 päivän ikäinen, kun hän muuttui. Itse asiassa samana päivänä, kun mieheni lähti takaisin töihin isyyslomalta. Olen kirjoittanut päiväkirjaan: M meni töihin. Vauva superitkuinen ja ihan koko ajan tissillä. Olen tosi väsynyt ja uhmiksella menee hermot. Soitin miehelle, kun en enää iltapäivästä jaksanut." Samalla viikolla mieheni lähti 3 päivän työmatkalle, joista ensimmäisen iltana vauva huusi viisi tuntia yhteen soittoon ilman minkäänlaisia taukoja. Silloin ajattelin, ettei kaikki ole voi olla kunnossa. Viimeisen tunnin pidin vauvaa sylissäni ja itkin. En ehkä koskaan ollut tuntenut yhtä suurta voimattomuuden ja avuttomuuden tunnetta. Kun mikään ei auttanut.

Käytännössä elämämme on ollut ensimmäiset kuukaudet sellaista, että vauva on heräämisen jälkeen tyytyväinen noin 30 minuuttia, kunnes aloittaa itkun. Tai oikeastaan sitä ei voi sanoa itkuksi, vaan selkä kaarella karjumiseksi. Hän saattoi rauhoittua hetkeksi vain tissille, mutta jatkoi huutoa heti syömisen jälkeen. Hän nukkui vain korkeintaan 10 minuutin unia tissi suussa. Vaunulenkkejä ei voinut ajatellakaan, sillä vaunuun hän ei rauhoittunut ollenkaan. Eikä auton koppaan.

Päivät kuluivat kannellessa vauvaa sylissä kotona. Samalla yritin keksiä jotain tekemistä isommalle pojalle. Täytyy myöntää, että hän on katsonut aika paljon ohjelmia ja elokuvia viime aikoina. Kuukauden jälkeen hän palasi onneksi hoitoon ja pääsi muutaman kerran viikossa kavereiden kanssa rauhassa leikkimään. Mutta siitä olen kiittänyt luojaa, ettei vauva ole itkenyt öisin vaan nukkunut jopa kohtalaisen hyvin. Mutta pahimpina päivinä hän itki kaiken valveillaoloaikansa. En voi kuvitellakaan mitä elämä on silloin, kun vauva huutaa päivät ja yöt. Eikä sitä todellisuutta voikaan tietää muut kuin sen kokeneet. Sitä ei voi kuvitella.

Sain ihan valtavasti voimaa siitä, että pystyin viestittelemään tuttujeni kanssa, joilla oli myös ollut itkuinen vauva. Samalla sain kaveriltani vinkkiä selvittää, voisiko kyseessä olla refluksi. Vauvan ollessa noin 1,5 kuukauden ikäinen varasin ajan Mehiläisen lastenlääkärille. Muistan kuinka voimaannuttava tuo käynti oli. Lääkäri sanoi, että itkuisuus on hyvin yleistä pienikokoisina syntyneinä vauvoille, jotka yleensä ovat myös erittäin herkkävatsaisia suoliston kehittymisen takia. Refluksia tai koliikkia hän ei epäillyt, koska vauva nukkui yöt hyvin. Hän neuvoi pitämään syöntien välissä ainakin 2, mielellään jopa 3 tunnin tauon. Ja täytyy sanoa, että sillä oli suuri vaikutus. Seuraavina päivinä hän jopa nukkui muutaman tunnin unia ja ajattelin, että nyt se loppui.

Tähän väliin on muuten todettava, kuinka turhauttavaa oli kuulla kommentti "kaikki vauvat itkevät". Siksi en ihan kaikille jaksanut edes kertoa totuutta, kun meiltä kyseltiin kuulumisia. Tottakai minä tiedän, että vauvat itkevät. Mutta tiedän myös, ettei omalla vauvalla ole asiat kunnossa. On myös aika turhauttavaa kuulla jotain päivänselviä neuvoja, kuten muistathan röyhtäyttää vauvan hyvin, ethän syö paljon suklaata tai kokeile nukuttaa vaunuissa. Huoh, voitte uskoa, että kaikki mahdolliset ja jopa mahdottomat keinot tulee kokeiltua.

Jossain ehkä noin 2 kuukauden paikkeilla itkuisuus ehkä hieman väheni, mutta siihen alkoi liittyä selvästi vatsavaivat. Neuvolassakin sanottiin, että vauva on kuin viulunkieli, koska vetää itseään kivun takia niin kaarelle. Luin nettikeskusteluja ja lähes kaikissa äitiä neuvottiin välttelemään maitotuotteita, joten epätoivoissani päätin kokeilla sitä. Välillä oikeastaan tuntui, että söin pelkkää näkkäriä, kun muuta en uskaltanut. Noin viikko maidottoman kuurin jälkeen vauvan kakka muuttui ihan mustaksi ja päätin soittaa samaiselle lääkärille. Hän sanoi, ettei minun missään nimessä pidä vältellä mitään ruoka-aineita, eikä varsinkaan maitoa, sillä vauva tarvitsee maitohappoja. Hän myös sanoi, että vyöhyketerapiasta voisi olla meidän vauvalla hyötyä. Itse suhtauduin siihen aika epäluuloisesti, mutta päätin kokeilla. Ja täytyy sanoa, että siitä tosiaan taisi olla vauvalle iso apu, sillä itkuisuus väheni huomattavasti sen aloittamisen jälkeen ja nyt meillä menee jo erittäin hyvin. Mutta kirjoitan vyöhyketerapiasta vielä myöhemmin erikseen, sillä se oli aika mielenkiintoista kaiken kaikkiaan.

Mikä ihana näky, uhmis ja vauva leikkivät yhdessä.

Eräänä päivänä huomasin katsovani leikkimatolla köllöttelevää vauvaamme, joka hymyili ja mietin, että tällaistako elämä voikin olla! Eräs kaverini sanoi, että sitten kun itkuisuus helpottaa, niin elämä tuntuu rikollisen helpolta. Ja se pitää kyllä niin paikkaansa. En usko, että vauvalle tästä jää traumoja ja ehkä uhmiskin unohtaa muutamien kuukausien heitteillejätön tässä aikojen kuluessa. Tai sitten hän nostaa sen joskus teini-iässä esille, mistäpä sen tietää. Mutta täytyy myöntää, että itselle tästä ehkä jonkinlainen trauma jää. Eniten olen ajatellut kauhulla omia tunteitani. Niitä pimeitä hetkiä, kun on kuunnellut huutoa koko päivän, yrittänyt tehdä kaikkensa, mutta mikään ei auta. Sitä, kun on pakko laskea vauva sängylle ja mennä toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Sitä, kun on jopa huutanut itse ääneen, aivan kuin vauva tekisi kaiken tahallaan. Sitä, kun on suutuspäissään heittänyt tutin seinään, kun sekään ei kelpaa.

Ehkä kaikista parhaiten muistan kuitenkin sen hetken, kun uhmis sanoi eräänä iltana: "äiti, sä et ole hymyillyt moneen päivään". Silloin kyllä pääsi itku, kun pysähtyi katsomaan ympärilleen ja huomasi miten kaikesta huolimatta elämässä ei asiat juuri paremmin voisi olla.

Kiitos, kun jaksoit lukea tänne asti. Haluan vielä kirjoittaa enemmän siitä, mikä auttoi jaksamaan päivästä toiseen ja minkälaista apua koin saavani neuvolasta. Ja ylipäätään erittäin herkkävatsaisen vauvan kanssa elämisest. Mutta nyt pitää vielä nauttia hetki omasta ajasta, äkkiä saunaan ja jalat kohti kattoa.
 

Tervetuloa blogiini

Ihan oikeasti ajattelin vielä hetki sitten antavani tämän blogin nimeksi Yks saatanan työmaa, mutta sitten päätin laskea kymmeneen ja loiventaa ilmaisuani hieman. Nyt oli vain huono päivä, joten en saa antaa sen vaikuttaa liikaa tunnelmaan. Saakeli olkoon nyt tarpeeksi voimakas sana.

Tämä blogi on ollut ajatuksissani jo noin kolmisen kuukautta. Tai oikeastaan voisin kertoa jopa ihan tarkan päivämäärän. Päivän, jolloin meidän pariviikkoinen vauva muuttui tuhisevasta nyytistä selkä kaarella nonstoppina karjuvaksi hampaattomaksi huutajaksi. Olin toki jo raskausaikana yrittänyt kuvitella minkälaista se uusi arki vauvan kanssa tulee olemaan, mutta onneksi en tiennyt, sillä olisin saattanut käydä koputtelemassa aborttiklinikan ovia.

Syy miksi aloitan bloggaamisen vasta nyt on se, etten yksinkertaisesti ole jaksanut aiemmin. Olen miettinyt kovasti, miten jotkut äitit kirjoittavat kirjoja, väittelevät tohtoriksi tai rakentavat talon vauva-arkena. Minä en ole saanut viimeisten kuukausien aikana tehtyä yhtikäs mitään. Sitten kun illalla alkaa se niin kutsuttu oma aika, on päivästä niin poikki, että olotila vastaa neliraajahalvausta tai lobotomiaa.

Koska kirjoittaminen on hyvin tärkeä osa elämääni, koen että bloggaaminen on minulle parasta mahdollista terapiaa. Minua ei haittaa, vaikkei tänne eksyisi kukaan. Nämä ajatukset vain on pakko saada ulos. Mutta älä pelkää, en minä täällä aio vain valittaa. Vaikka yhtälö itkuinen vauva plus uhmaikäinen on kieltämättä aika kettumainen yhdistelmä, on elämässä silti niin paljon hyvää. Ja vaikka kuulostaankin tällä hetkellä hyvinkin vittuuntuneelta ja väsyneeltä äipältä, en silti vaihtaisi päivääkään pois (no okei kyllä muutaman) ja tottakai nuo kaksi ipanaa ovat ihaninta, mitä minulle on tapahtunut.

Blogin tekstit tulevat siis käsittelemään ajatuksiani äitiydestä, kertomuksia arjesta ja sattumuksista, kokemuksia hyvin itkuisen ja mahakipuisen vauvan kanssa elämisestä ja kaikesta siitä, mitä on yrittänyt tehdä itkuisuuden vähentämiseksi (mm. vyöhyketerapia, maidoton ruokavalio). Lisäksi tietysti ajatuksia uhmaikäisen lapsen angsteista. Käytettäköön hänestä tässä blogissa nimitystä uhmis. Ehkä suurimpana aiheena on kuitenkin itse äidin ajatukset ja ahdistukset siitä, ettei tämä äitiys taaskaan ollutkaan niin auvoista, kuin olin kuvitellut.

Ihanaa, jos haluat jakaa nämä kokemukset kanssani.


p.s. Ehdin muuten aloittaa tämänkin tekstin aika monta kertaa tänään. Aamulla sain vauvan peräti nukkumaan (hän kun ei oikein tykkää nukkua päivällä), mutta uhmis vetäisi hirveät kilarit, kun menin koskemaan väärään leluun. Siitä tuli maailmanloppu, jota selvitellessä vauva ehti herätä 7 minuutin uniltaan. Sitten pitikin saada uhmis nukkumaan. Kun se onnistui, vauvalla alkoi koskea mahaan ja hyssyttelin häntä vaatekomerossa, ettei uhmis heräisi liian aikaisin uniltaan. Hän kun on kuin perseelle ammuttu karhu, jos unet jää kesken. Sitten tapahtuikin ihme, että sekä uhmis että vauva olivat unilla yhtä aikaa. Äkkiä pari leipäpalaa, jotta saa jotain syötyä ja koneelle. Ehdin istahtaa penkille, kun vauva herää 6 minuutin uniltaan. Sitten onkin herätettävä uhmis ja aloitettava ruoanlaitto. Tänään en kuitenkaan ole näin iltakymmenenkään jälkeen aivan aivokuollut, koska ihana mieheni vapautti minut tehtävistäni pariksi tunniksi ja sain käydä penkkiurheilemassa. Nyt sitä taas jaksaa, kunnes tämä saakelin työmaa taas alkaa aamulla. Tai siis jo varmaan tunnin tai parin päästä, kun vauva aloittaa öiset hulinansa. Mutta palataanpa niihin taas heti, kun kykenen :)