Tämä blogi on ollut ajatuksissani jo noin kolmisen kuukautta. Tai oikeastaan voisin kertoa jopa ihan tarkan päivämäärän. Päivän, jolloin meidän pariviikkoinen vauva muuttui tuhisevasta nyytistä selkä kaarella nonstoppina karjuvaksi hampaattomaksi huutajaksi. Olin toki jo raskausaikana yrittänyt kuvitella minkälaista se uusi arki vauvan kanssa tulee olemaan, mutta onneksi en tiennyt, sillä olisin saattanut käydä koputtelemassa aborttiklinikan ovia.
Syy miksi aloitan bloggaamisen vasta nyt on se, etten yksinkertaisesti ole jaksanut aiemmin. Olen miettinyt kovasti, miten jotkut äitit kirjoittavat kirjoja, väittelevät tohtoriksi tai rakentavat talon vauva-arkena. Minä en ole saanut viimeisten kuukausien aikana tehtyä yhtikäs mitään. Sitten kun illalla alkaa se niin kutsuttu oma aika, on päivästä niin poikki, että olotila vastaa neliraajahalvausta tai lobotomiaa.
Koska kirjoittaminen on hyvin tärkeä osa elämääni, koen että bloggaaminen on minulle parasta mahdollista terapiaa. Minua ei haittaa, vaikkei tänne eksyisi kukaan. Nämä ajatukset vain on pakko saada ulos. Mutta älä pelkää, en minä täällä aio vain valittaa. Vaikka yhtälö itkuinen vauva plus uhmaikäinen on kieltämättä aika kettumainen yhdistelmä, on elämässä silti niin paljon hyvää. Ja vaikka kuulostaankin tällä hetkellä hyvinkin vittuuntuneelta ja väsyneeltä äipältä, en silti vaihtaisi päivääkään pois (no okei kyllä muutaman) ja tottakai nuo kaksi ipanaa ovat ihaninta, mitä minulle on tapahtunut.
Blogin tekstit tulevat siis käsittelemään ajatuksiani äitiydestä, kertomuksia arjesta ja sattumuksista, kokemuksia hyvin itkuisen ja mahakipuisen vauvan kanssa elämisestä ja kaikesta siitä, mitä on yrittänyt tehdä itkuisuuden vähentämiseksi (mm. vyöhyketerapia, maidoton ruokavalio). Lisäksi tietysti ajatuksia uhmaikäisen lapsen angsteista. Käytettäköön hänestä tässä blogissa nimitystä uhmis. Ehkä suurimpana aiheena on kuitenkin itse äidin ajatukset ja ahdistukset siitä, ettei tämä äitiys taaskaan ollutkaan niin auvoista, kuin olin kuvitellut.
Ihanaa, jos haluat jakaa nämä kokemukset kanssani.
p.s. Ehdin muuten aloittaa tämänkin tekstin aika monta kertaa tänään. Aamulla sain vauvan peräti nukkumaan (hän kun ei oikein tykkää nukkua päivällä), mutta uhmis vetäisi hirveät kilarit, kun menin koskemaan väärään leluun. Siitä tuli maailmanloppu, jota selvitellessä vauva ehti herätä 7 minuutin uniltaan. Sitten pitikin saada uhmis nukkumaan. Kun se onnistui, vauvalla alkoi koskea mahaan ja hyssyttelin häntä vaatekomerossa, ettei uhmis heräisi liian aikaisin uniltaan. Hän kun on kuin perseelle ammuttu karhu, jos unet jää kesken. Sitten tapahtuikin ihme, että sekä uhmis että vauva olivat unilla yhtä aikaa. Äkkiä pari leipäpalaa, jotta saa jotain syötyä ja koneelle. Ehdin istahtaa penkille, kun vauva herää 6 minuutin uniltaan. Sitten onkin herätettävä uhmis ja aloitettava ruoanlaitto. Tänään en kuitenkaan ole näin iltakymmenenkään jälkeen aivan aivokuollut, koska ihana mieheni vapautti minut tehtävistäni pariksi tunniksi ja sain käydä penkkiurheilemassa. Nyt sitä taas jaksaa, kunnes tämä saakelin työmaa taas alkaa aamulla. Tai siis jo varmaan tunnin tai parin päästä, kun vauva aloittaa öiset hulinansa. Mutta palataanpa niihin taas heti, kun kykenen :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti