Hyvää uutta vuotta!

Mitenkäs sinulla on uusi vuosi lähtenyt käyntiin? Meikäläisellä se starttasi melkoisen kehnoissa merkeissä. Heräsin uuden vuoden aaton vastaisena yönä kurkkukipuun ja aamulla olikin sitten jo hieman kipeä olo. Meillä oli vieraita koko päivän, mutta itse lähinnä makailin sohvalla. Seuraavana yönä kurkku olikin niin kipeä, että itku meinasi päästä jokaisella nielaisulla.

Seuraavana päivänä menin lääkäriin ja sain kuurin ärhäkkään nielutulehdukseen. Pari päivää kului  aivan sängyn pohjalla, onneksi äitini pääsi avuksi hoitamaan vauvaa. Ja tietysti herkkävatsaisena vauvan maha meni aivan sekaisin minun antibioottikuurista. Ja maha olikin aivan vesiripulilla melkein viikon ajan, vaikka hän saikin myös tosi paljon korviketta, kun en vain jaksanut yksinkertaisesti olla hereillä ja syöttää vauvaa. Mietin tuolloin, että nyt voisi olla aika sopiva hetki lopettaa imettäminen, kun maidonkin tulo selvästi väheni, kun en saanut oikein mitään syötyä ja juotua. Vaikka olin jotenkin odottanut jo kovasti imetyksen lopettamista, en silti raaskinut tehdä päätöstä. Nyt olen ajatellut, että mennään nyt vielä ainakin siihen puoleen vuoteen asti, eli vajaa kuukausi aikaa enää.

Kiinteiden suhteen vauvan maha on selvästi alkanut tottua ja nyt meillä menee jo vähän lihaakin. Silti mitään erikoisuuksia ei ole vielä testailtu. Lähinnä mennään porkkana/peruna/bataatti/kesäkurpitsa-linjalla. Mutta ei meidän yöt silti mihinkään ole muuttuneet, päinvastoin. Viimeisen viikon ajan vauva on heräillyt vähintään tunnin välein. Syynä ei ole kuitenkaan maha tai nälkä vaan tukkoinen nenä. En vaan tajua, miksi se menee koko ajan tukkoon, sillä päivisin hänellä ei ole minkäänlaista tukkoisuutta. On yritetty nostaa sängyn päätyä, kosteuttaa huonetta jne kaikki mahdolliset keinot. Mutta tadaa, viime yönä vauva nukkui klo 22-06 välisen ajan. Ihan uskomatonta! Mutta enhän minä toki osannut sitä koko aikaa nukkua vaan kävin vähän väliä katsomassa, että onko se enää elossa.

Talven riemuja.

Ja kun viimeksi kirjoitin kiinteiden huonosta vaikutuksesta meidän öihin, niin taustalla saattoi olla muutakin. Nimittäin tuossa eräänä päivänä imettäessä vauva katsoi kauniisti silmiini ja jurskautti täydellä voimalla nännini kasaan. Ja kappas, siellähän oli alhaalla 2 pientä naskalihammasta. Eli sieltäkin voi varmaan löytyä syytä yöitkeskelylle.

Kaiken tän valvomisen ja sairastelun takia on tuntunut, että oma elokin on yhtä matalalentoa ja kaikki asiat tuntuvat miljoona kertaa raskaammilta kuin ne oikeasti ovat. Mutta viikonloppuna juhlimme uhmiksen 5-vuotissynttäreitä ja oli ihanaa, kun talo oli täynnä kavereita ja ystäviä. Ja nyt viime yön jälkeen maailma näyttää jälleen aivan erilaiselta. Katsotaan, miltä se näyttää taas huomenna :D

Nyt väsyttää. Voin kertoa, että väsyttää aivan hemmetisti. Jos pysähdyn johonkin, nukahdan. Esimerkiksi eilen keittiön pöydän ääreen. Uhmis katsoi samalla Pikku Kakkosta, kun söi ja vauva oli iltanokosilla. Ajattelin, että painan pään ihan hetkeksi siihen pöydälle. No sen hetken seurauksena olen menossa illalla hierojalle, josko tämän niskajumin saisi vähän helpottumaan.

Kävimme vauvan kanssa kasvukontrollissa 4 viikkoa sitten ja pituuskäyrä oli sen verran miinuksella, että kiinteiden aloittamista suositeltiin vahvasti. Useinhan kiinteiden aloittaminen tietää helpotusta yöunien laatuun, mutta meillä kävi kyllä aivan päinvastoin, kuten vähän etukäteen pelkäsinkin. Kun ensimmäisenä päivänä maistelimme hieman perunaa ja illalla lusikallisen velliä, vauva nukkui putkeen klo 21-05. Ajattelin, että vau miten mahtava vaikutus. Mutta tuosta yöstä tähän päivään yöt ovat joka päivä huonompia.

Vauva itkeskelee unissaan, pyörii, hyörii ja syö niin monta kertaa yösssä, etten pysy enää laskuissa. Unipätkät ovat kaikkea 10 minuutin ja 2 tunnin välillä. Viimeisen viikon olemme kyllä olleet reissussa, joten en tiedä onko paikkojen jatkuvalla vaihtumisellakin oma osuutensa levottomuudessa. Mutta itselleni tilanne on aiheuttanut sen, etten osaa enää nukkua ollenkaan. En saa unta, kun odotan josko kohta pitää jo herätä. Ja jos nukahdan, vaivun vain kevyeen horteeseen. Kuulen luultavasti senkin, jos hiiri pieraisee meidän takapihalla.

Mutta olen lohduttautunut sillä, että kyllä se kohta tästä on pakko helpottaa. Edellisten mahavaivojen kanssa painittiin melkein se kolme kuukautta, joten luultavasti myös kiinteisiin totuttelu ottaa aikansa.

Ja itse vauva on päivisin kuin naantalin aurinko. Hymyilee ja naureskelee vain, joten kovin pahasti maha ei kuitenkaan tunnu vaivaavan. Ja kyllä se on juuri tuo hymy, joka auttaa aina jaksamaan päivästä toiseen. :)

p.s. Jes, mikä voittajafiilis, kun sain kirjoitettua pitkästä aikaa! Tosin piti tehdä tämä heti aamupäivällä ja ISON kahvikupillisen avulla. 

Ei tätä tarvitse aina rakastaa

Kyllä on ollut taas lobotomiaa liikkeellä iltaisin. Aivotoiminta on päivien jäljiltä aivan nollissa. Tässä olikin muutama hieman takkuisempi päivä, kun vauva jostain syystä viihtyi vain sylissä. Ja uhmiksen maailma nyrjähti tuossa illalla täysin paikaltaan, kun kielsin tuomasta pulkkamäen läheltä löytynyttä jäistä lumikokkaretta autoon ja kotiin. Vartin huutoitkut ja lopulta sain hänet autoon. Vierestä kuului koko kotimatkan surullinen nyyhkytys "heihei ihana jääpala". Mutta mikä siinä oikeasti on, ettei tuo lobotomia iske vatsalaukkuun? Syödä kyllä jaksaa vaikka olisi kuinka väsynyt. Nytkin yritän parhaillaan sanoa itselleni, että kolmas joulutorttu on jo tarpeeksi...

Mutta asiaan. Olen jotenkin ujostellut kirjoittamista, koska minusta tuntuu, että tämä menee kuitenkin pelkäksi valittamiseksi. Ja onko minulla oikeastaan mitään oikeutta edes valittaa? Okei, vauva on ollut tosi itkuinen, mutta hän on kuitenkin perusterve. Asiat voisivat olla todella paljon pahemminkin. Lisäksi en ole asian kanssa yksin, minulla on ihana ja avulias mies. Vauvalla on 4 isovanhempaa ihan lähellä, joista 2 on lähes koko ajan valmiudessa tulla apuun. Äitini on jopa tehnyt sen, että on ilmestynyt ovelle yllättäen, koska olin kuulemma kuulostanut puhelimessa niin väsyneeltä. Ja vielä kirsikkana kakun päällä vauvan ihanat kummit ja muut ystävät lähellä. Ja oikeasti meidän uhmis ei ole edes paha, vaan aivan ihana ja kiltti poika.

Uhmis oli niin sanottu helppo vauva. Nukkui alusta asti 7 tunnin pätkiä yöllä ja jopa 5 tunnin päiväunia. Mutta jos olisin pitänyt silloin blogia, niin valittaisin ihan samalla tavalla. Ja itse asiassa päiväkirja tuolta ajalta onkin aika surullista luettavaa. Aloin kaivata ensimmäisen kuukauden jälkeen takaisin töihin, mutta vuoden sinnittelin. Mietin, että ei tämä vauva-aika ole niin ihanaa kuin olin jotenkin ajatellut. Olo tuntui yksinäiseltä ja stressasin hirveästi kaikesta. Kun aloin odottaa vauvaa, päätin että nyt tästä tulee toisenlaista. Että nautin vauva-ajasta ihan täysillä ja käyn kaiken maailman kerhoissa ja äitipiireissä jajaja.

Nyt kun itkuisuus on alkanut helpottaa, niin kyllähän tämä on ajoittain tosi ihanaakin. Mutta nyt olen ymmärtänyt, mikä tässä omalla kohdallani on kaikesta vaikeinta. Se ei ole vauvan itkut, mahanpurut, yövalvomiset, oman ajan katoaminen jne vaan kaikki mitä tapahtuu oman pään sisällä. Esimerkiksi viimeisen neljän kuukauden aikana olen säikähtänyt ja ahdistunut eniten omista ajatuksistani. Miten sitä voikin tuntea niin suurta ärsytystä pientä ihmistä kohtaan, mutta toisena hetkinä taas maailman suurinta rakkautta. Ja sitä tunnetta omasta rajallisuudesta, kun kohtaa uhmiksen kanssa oikein hankalan tilanteen. Mitä minun pitäisi tässä tilanteessa tehdä, ettei hän kasva ihan vinoon tai narsistiksi tai muuten vain hulluksi.

Tajusin, että tätä samaa oman pään sisäistä kipuilua se oli uhmiksenkin vauva-aikana. Minusta tuntui syylliseltä, kun arki ei tuntunutkaan ihanalta. Kun ei jaksanut innostua puistoilusta ja miten syyllisen kivalta tuntui päästä 8 viikkoa synnytyksen jälkeen 2 kertaa viikossa pelaamaan lentopalloa. Minusta äitiys muuttuu kivaksi vasta sitten, kun vauva kasvaa isommaksi ja alkaa jutella ja kommunikoida. Sitten, kun hänen kanssaan voi tehdä kaikkea kivaa. Ajattelin, että minussa on varmasti vikaa ja kaikki muut äidit ovat täydellisiä äitejä. Miten he jaksavatkin aina olla niin läsnä vauvojen kanssa.

Mutta eräänä iltana sanoin miehelleni, että ei minun ole pakko rakastaa tätä vauva-aikaa. Mutta voin tehdä tästä itselleni siedettävää. Hyväksyä tietyt tosiasiat ja tehdä asioita omalla tavalla. Oli aika vapauttavaa sanoa itselleen, että sinä olet ihan hyvä äiti. Itse asiassa omille lapsilleni kaikista paras. Jotenkin tässä yhteiskunnassa on luotu mielikuva "täydellisestä äidistä" ja naisille muutenkin aika paljon paineita sen suhteen. Minusta se näkyy jo siinä, miten niposti me suhtaudumme asioihin. Ainahan lapsilla on hauskempaa isien kanssa, kun eivät ne jaksa ottaa asioita niin vakavasti. :D

Huh. Tulipahan taas vuodatus. Mutta koen siis oikeudekseni valittaa täällä jatkossakin, koska olen varma, että sekin tekee minusta paremman äidin.

Kyllähän lapset ovat kauneimmillaan silloin, kun ne nukkuvat :D

"Äiti sä et ole hymyillyt moneen päivään"

Taputin juuri itseäni olkapäälle. Vein nimittäin 10 säkillistä tavaraa kirpparille. Mikä tarkoittaa siis sitä, että olen jossain välissä myös onnistunut etsimään tavarat ja jopa hinnoittelemaan ne. Eli kyllä täällä on jo kovasti näkyvissä valoa tunnelin päässä, eikä se taida olla juna. Mutta nyt kirjoitan miten tähän hetkeen on tultu. Ja tästä saattaa tulla pitkä teksti. Vauvamme syntyi raskausviikoilla 39+1 kiireellisellä sektiolla lapsiveden puuttumisen takia. Kaikki oli kunnossa, mutta hän oli aika pienikokoinen (noin 2500 g). Hän on siis SGA-lapsi, eli small for gestational age. Olimme muutamia päiviä teho-osastolla alhaisen verensokerin takia. Se on kuulemma hyvin tyypillistä SGA-vauvoille.


Vauva oli 15 päivän ikäinen, kun hän muuttui. Itse asiassa samana päivänä, kun mieheni lähti takaisin töihin isyyslomalta. Olen kirjoittanut päiväkirjaan: M meni töihin. Vauva superitkuinen ja ihan koko ajan tissillä. Olen tosi väsynyt ja uhmiksella menee hermot. Soitin miehelle, kun en enää iltapäivästä jaksanut." Samalla viikolla mieheni lähti 3 päivän työmatkalle, joista ensimmäisen iltana vauva huusi viisi tuntia yhteen soittoon ilman minkäänlaisia taukoja. Silloin ajattelin, ettei kaikki ole voi olla kunnossa. Viimeisen tunnin pidin vauvaa sylissäni ja itkin. En ehkä koskaan ollut tuntenut yhtä suurta voimattomuuden ja avuttomuuden tunnetta. Kun mikään ei auttanut.

Käytännössä elämämme on ollut ensimmäiset kuukaudet sellaista, että vauva on heräämisen jälkeen tyytyväinen noin 30 minuuttia, kunnes aloittaa itkun. Tai oikeastaan sitä ei voi sanoa itkuksi, vaan selkä kaarella karjumiseksi. Hän saattoi rauhoittua hetkeksi vain tissille, mutta jatkoi huutoa heti syömisen jälkeen. Hän nukkui vain korkeintaan 10 minuutin unia tissi suussa. Vaunulenkkejä ei voinut ajatellakaan, sillä vaunuun hän ei rauhoittunut ollenkaan. Eikä auton koppaan.

Päivät kuluivat kannellessa vauvaa sylissä kotona. Samalla yritin keksiä jotain tekemistä isommalle pojalle. Täytyy myöntää, että hän on katsonut aika paljon ohjelmia ja elokuvia viime aikoina. Kuukauden jälkeen hän palasi onneksi hoitoon ja pääsi muutaman kerran viikossa kavereiden kanssa rauhassa leikkimään. Mutta siitä olen kiittänyt luojaa, ettei vauva ole itkenyt öisin vaan nukkunut jopa kohtalaisen hyvin. Mutta pahimpina päivinä hän itki kaiken valveillaoloaikansa. En voi kuvitellakaan mitä elämä on silloin, kun vauva huutaa päivät ja yöt. Eikä sitä todellisuutta voikaan tietää muut kuin sen kokeneet. Sitä ei voi kuvitella.

Sain ihan valtavasti voimaa siitä, että pystyin viestittelemään tuttujeni kanssa, joilla oli myös ollut itkuinen vauva. Samalla sain kaveriltani vinkkiä selvittää, voisiko kyseessä olla refluksi. Vauvan ollessa noin 1,5 kuukauden ikäinen varasin ajan Mehiläisen lastenlääkärille. Muistan kuinka voimaannuttava tuo käynti oli. Lääkäri sanoi, että itkuisuus on hyvin yleistä pienikokoisina syntyneinä vauvoille, jotka yleensä ovat myös erittäin herkkävatsaisia suoliston kehittymisen takia. Refluksia tai koliikkia hän ei epäillyt, koska vauva nukkui yöt hyvin. Hän neuvoi pitämään syöntien välissä ainakin 2, mielellään jopa 3 tunnin tauon. Ja täytyy sanoa, että sillä oli suuri vaikutus. Seuraavina päivinä hän jopa nukkui muutaman tunnin unia ja ajattelin, että nyt se loppui.

Tähän väliin on muuten todettava, kuinka turhauttavaa oli kuulla kommentti "kaikki vauvat itkevät". Siksi en ihan kaikille jaksanut edes kertoa totuutta, kun meiltä kyseltiin kuulumisia. Tottakai minä tiedän, että vauvat itkevät. Mutta tiedän myös, ettei omalla vauvalla ole asiat kunnossa. On myös aika turhauttavaa kuulla jotain päivänselviä neuvoja, kuten muistathan röyhtäyttää vauvan hyvin, ethän syö paljon suklaata tai kokeile nukuttaa vaunuissa. Huoh, voitte uskoa, että kaikki mahdolliset ja jopa mahdottomat keinot tulee kokeiltua.

Jossain ehkä noin 2 kuukauden paikkeilla itkuisuus ehkä hieman väheni, mutta siihen alkoi liittyä selvästi vatsavaivat. Neuvolassakin sanottiin, että vauva on kuin viulunkieli, koska vetää itseään kivun takia niin kaarelle. Luin nettikeskusteluja ja lähes kaikissa äitiä neuvottiin välttelemään maitotuotteita, joten epätoivoissani päätin kokeilla sitä. Välillä oikeastaan tuntui, että söin pelkkää näkkäriä, kun muuta en uskaltanut. Noin viikko maidottoman kuurin jälkeen vauvan kakka muuttui ihan mustaksi ja päätin soittaa samaiselle lääkärille. Hän sanoi, ettei minun missään nimessä pidä vältellä mitään ruoka-aineita, eikä varsinkaan maitoa, sillä vauva tarvitsee maitohappoja. Hän myös sanoi, että vyöhyketerapiasta voisi olla meidän vauvalla hyötyä. Itse suhtauduin siihen aika epäluuloisesti, mutta päätin kokeilla. Ja täytyy sanoa, että siitä tosiaan taisi olla vauvalle iso apu, sillä itkuisuus väheni huomattavasti sen aloittamisen jälkeen ja nyt meillä menee jo erittäin hyvin. Mutta kirjoitan vyöhyketerapiasta vielä myöhemmin erikseen, sillä se oli aika mielenkiintoista kaiken kaikkiaan.

Mikä ihana näky, uhmis ja vauva leikkivät yhdessä.

Eräänä päivänä huomasin katsovani leikkimatolla köllöttelevää vauvaamme, joka hymyili ja mietin, että tällaistako elämä voikin olla! Eräs kaverini sanoi, että sitten kun itkuisuus helpottaa, niin elämä tuntuu rikollisen helpolta. Ja se pitää kyllä niin paikkaansa. En usko, että vauvalle tästä jää traumoja ja ehkä uhmiskin unohtaa muutamien kuukausien heitteillejätön tässä aikojen kuluessa. Tai sitten hän nostaa sen joskus teini-iässä esille, mistäpä sen tietää. Mutta täytyy myöntää, että itselle tästä ehkä jonkinlainen trauma jää. Eniten olen ajatellut kauhulla omia tunteitani. Niitä pimeitä hetkiä, kun on kuunnellut huutoa koko päivän, yrittänyt tehdä kaikkensa, mutta mikään ei auta. Sitä, kun on pakko laskea vauva sängylle ja mennä toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Sitä, kun on jopa huutanut itse ääneen, aivan kuin vauva tekisi kaiken tahallaan. Sitä, kun on suutuspäissään heittänyt tutin seinään, kun sekään ei kelpaa.

Ehkä kaikista parhaiten muistan kuitenkin sen hetken, kun uhmis sanoi eräänä iltana: "äiti, sä et ole hymyillyt moneen päivään". Silloin kyllä pääsi itku, kun pysähtyi katsomaan ympärilleen ja huomasi miten kaikesta huolimatta elämässä ei asiat juuri paremmin voisi olla.

Kiitos, kun jaksoit lukea tänne asti. Haluan vielä kirjoittaa enemmän siitä, mikä auttoi jaksamaan päivästä toiseen ja minkälaista apua koin saavani neuvolasta. Ja ylipäätään erittäin herkkävatsaisen vauvan kanssa elämisest. Mutta nyt pitää vielä nauttia hetki omasta ajasta, äkkiä saunaan ja jalat kohti kattoa.
 

Tervetuloa blogiini

Ihan oikeasti ajattelin vielä hetki sitten antavani tämän blogin nimeksi Yks saatanan työmaa, mutta sitten päätin laskea kymmeneen ja loiventaa ilmaisuani hieman. Nyt oli vain huono päivä, joten en saa antaa sen vaikuttaa liikaa tunnelmaan. Saakeli olkoon nyt tarpeeksi voimakas sana.

Tämä blogi on ollut ajatuksissani jo noin kolmisen kuukautta. Tai oikeastaan voisin kertoa jopa ihan tarkan päivämäärän. Päivän, jolloin meidän pariviikkoinen vauva muuttui tuhisevasta nyytistä selkä kaarella nonstoppina karjuvaksi hampaattomaksi huutajaksi. Olin toki jo raskausaikana yrittänyt kuvitella minkälaista se uusi arki vauvan kanssa tulee olemaan, mutta onneksi en tiennyt, sillä olisin saattanut käydä koputtelemassa aborttiklinikan ovia.

Syy miksi aloitan bloggaamisen vasta nyt on se, etten yksinkertaisesti ole jaksanut aiemmin. Olen miettinyt kovasti, miten jotkut äitit kirjoittavat kirjoja, väittelevät tohtoriksi tai rakentavat talon vauva-arkena. Minä en ole saanut viimeisten kuukausien aikana tehtyä yhtikäs mitään. Sitten kun illalla alkaa se niin kutsuttu oma aika, on päivästä niin poikki, että olotila vastaa neliraajahalvausta tai lobotomiaa.

Koska kirjoittaminen on hyvin tärkeä osa elämääni, koen että bloggaaminen on minulle parasta mahdollista terapiaa. Minua ei haittaa, vaikkei tänne eksyisi kukaan. Nämä ajatukset vain on pakko saada ulos. Mutta älä pelkää, en minä täällä aio vain valittaa. Vaikka yhtälö itkuinen vauva plus uhmaikäinen on kieltämättä aika kettumainen yhdistelmä, on elämässä silti niin paljon hyvää. Ja vaikka kuulostaankin tällä hetkellä hyvinkin vittuuntuneelta ja väsyneeltä äipältä, en silti vaihtaisi päivääkään pois (no okei kyllä muutaman) ja tottakai nuo kaksi ipanaa ovat ihaninta, mitä minulle on tapahtunut.

Blogin tekstit tulevat siis käsittelemään ajatuksiani äitiydestä, kertomuksia arjesta ja sattumuksista, kokemuksia hyvin itkuisen ja mahakipuisen vauvan kanssa elämisestä ja kaikesta siitä, mitä on yrittänyt tehdä itkuisuuden vähentämiseksi (mm. vyöhyketerapia, maidoton ruokavalio). Lisäksi tietysti ajatuksia uhmaikäisen lapsen angsteista. Käytettäköön hänestä tässä blogissa nimitystä uhmis. Ehkä suurimpana aiheena on kuitenkin itse äidin ajatukset ja ahdistukset siitä, ettei tämä äitiys taaskaan ollutkaan niin auvoista, kuin olin kuvitellut.

Ihanaa, jos haluat jakaa nämä kokemukset kanssani.


p.s. Ehdin muuten aloittaa tämänkin tekstin aika monta kertaa tänään. Aamulla sain vauvan peräti nukkumaan (hän kun ei oikein tykkää nukkua päivällä), mutta uhmis vetäisi hirveät kilarit, kun menin koskemaan väärään leluun. Siitä tuli maailmanloppu, jota selvitellessä vauva ehti herätä 7 minuutin uniltaan. Sitten pitikin saada uhmis nukkumaan. Kun se onnistui, vauvalla alkoi koskea mahaan ja hyssyttelin häntä vaatekomerossa, ettei uhmis heräisi liian aikaisin uniltaan. Hän kun on kuin perseelle ammuttu karhu, jos unet jää kesken. Sitten tapahtuikin ihme, että sekä uhmis että vauva olivat unilla yhtä aikaa. Äkkiä pari leipäpalaa, jotta saa jotain syötyä ja koneelle. Ehdin istahtaa penkille, kun vauva herää 6 minuutin uniltaan. Sitten onkin herätettävä uhmis ja aloitettava ruoanlaitto. Tänään en kuitenkaan ole näin iltakymmenenkään jälkeen aivan aivokuollut, koska ihana mieheni vapautti minut tehtävistäni pariksi tunniksi ja sain käydä penkkiurheilemassa. Nyt sitä taas jaksaa, kunnes tämä saakelin työmaa taas alkaa aamulla. Tai siis jo varmaan tunnin tai parin päästä, kun vauva aloittaa öiset hulinansa. Mutta palataanpa niihin taas heti, kun kykenen :)