"Äiti sä et ole hymyillyt moneen päivään"

Taputin juuri itseäni olkapäälle. Vein nimittäin 10 säkillistä tavaraa kirpparille. Mikä tarkoittaa siis sitä, että olen jossain välissä myös onnistunut etsimään tavarat ja jopa hinnoittelemaan ne. Eli kyllä täällä on jo kovasti näkyvissä valoa tunnelin päässä, eikä se taida olla juna. Mutta nyt kirjoitan miten tähän hetkeen on tultu. Ja tästä saattaa tulla pitkä teksti. Vauvamme syntyi raskausviikoilla 39+1 kiireellisellä sektiolla lapsiveden puuttumisen takia. Kaikki oli kunnossa, mutta hän oli aika pienikokoinen (noin 2500 g). Hän on siis SGA-lapsi, eli small for gestational age. Olimme muutamia päiviä teho-osastolla alhaisen verensokerin takia. Se on kuulemma hyvin tyypillistä SGA-vauvoille.


Vauva oli 15 päivän ikäinen, kun hän muuttui. Itse asiassa samana päivänä, kun mieheni lähti takaisin töihin isyyslomalta. Olen kirjoittanut päiväkirjaan: M meni töihin. Vauva superitkuinen ja ihan koko ajan tissillä. Olen tosi väsynyt ja uhmiksella menee hermot. Soitin miehelle, kun en enää iltapäivästä jaksanut." Samalla viikolla mieheni lähti 3 päivän työmatkalle, joista ensimmäisen iltana vauva huusi viisi tuntia yhteen soittoon ilman minkäänlaisia taukoja. Silloin ajattelin, ettei kaikki ole voi olla kunnossa. Viimeisen tunnin pidin vauvaa sylissäni ja itkin. En ehkä koskaan ollut tuntenut yhtä suurta voimattomuuden ja avuttomuuden tunnetta. Kun mikään ei auttanut.

Käytännössä elämämme on ollut ensimmäiset kuukaudet sellaista, että vauva on heräämisen jälkeen tyytyväinen noin 30 minuuttia, kunnes aloittaa itkun. Tai oikeastaan sitä ei voi sanoa itkuksi, vaan selkä kaarella karjumiseksi. Hän saattoi rauhoittua hetkeksi vain tissille, mutta jatkoi huutoa heti syömisen jälkeen. Hän nukkui vain korkeintaan 10 minuutin unia tissi suussa. Vaunulenkkejä ei voinut ajatellakaan, sillä vaunuun hän ei rauhoittunut ollenkaan. Eikä auton koppaan.

Päivät kuluivat kannellessa vauvaa sylissä kotona. Samalla yritin keksiä jotain tekemistä isommalle pojalle. Täytyy myöntää, että hän on katsonut aika paljon ohjelmia ja elokuvia viime aikoina. Kuukauden jälkeen hän palasi onneksi hoitoon ja pääsi muutaman kerran viikossa kavereiden kanssa rauhassa leikkimään. Mutta siitä olen kiittänyt luojaa, ettei vauva ole itkenyt öisin vaan nukkunut jopa kohtalaisen hyvin. Mutta pahimpina päivinä hän itki kaiken valveillaoloaikansa. En voi kuvitellakaan mitä elämä on silloin, kun vauva huutaa päivät ja yöt. Eikä sitä todellisuutta voikaan tietää muut kuin sen kokeneet. Sitä ei voi kuvitella.

Sain ihan valtavasti voimaa siitä, että pystyin viestittelemään tuttujeni kanssa, joilla oli myös ollut itkuinen vauva. Samalla sain kaveriltani vinkkiä selvittää, voisiko kyseessä olla refluksi. Vauvan ollessa noin 1,5 kuukauden ikäinen varasin ajan Mehiläisen lastenlääkärille. Muistan kuinka voimaannuttava tuo käynti oli. Lääkäri sanoi, että itkuisuus on hyvin yleistä pienikokoisina syntyneinä vauvoille, jotka yleensä ovat myös erittäin herkkävatsaisia suoliston kehittymisen takia. Refluksia tai koliikkia hän ei epäillyt, koska vauva nukkui yöt hyvin. Hän neuvoi pitämään syöntien välissä ainakin 2, mielellään jopa 3 tunnin tauon. Ja täytyy sanoa, että sillä oli suuri vaikutus. Seuraavina päivinä hän jopa nukkui muutaman tunnin unia ja ajattelin, että nyt se loppui.

Tähän väliin on muuten todettava, kuinka turhauttavaa oli kuulla kommentti "kaikki vauvat itkevät". Siksi en ihan kaikille jaksanut edes kertoa totuutta, kun meiltä kyseltiin kuulumisia. Tottakai minä tiedän, että vauvat itkevät. Mutta tiedän myös, ettei omalla vauvalla ole asiat kunnossa. On myös aika turhauttavaa kuulla jotain päivänselviä neuvoja, kuten muistathan röyhtäyttää vauvan hyvin, ethän syö paljon suklaata tai kokeile nukuttaa vaunuissa. Huoh, voitte uskoa, että kaikki mahdolliset ja jopa mahdottomat keinot tulee kokeiltua.

Jossain ehkä noin 2 kuukauden paikkeilla itkuisuus ehkä hieman väheni, mutta siihen alkoi liittyä selvästi vatsavaivat. Neuvolassakin sanottiin, että vauva on kuin viulunkieli, koska vetää itseään kivun takia niin kaarelle. Luin nettikeskusteluja ja lähes kaikissa äitiä neuvottiin välttelemään maitotuotteita, joten epätoivoissani päätin kokeilla sitä. Välillä oikeastaan tuntui, että söin pelkkää näkkäriä, kun muuta en uskaltanut. Noin viikko maidottoman kuurin jälkeen vauvan kakka muuttui ihan mustaksi ja päätin soittaa samaiselle lääkärille. Hän sanoi, ettei minun missään nimessä pidä vältellä mitään ruoka-aineita, eikä varsinkaan maitoa, sillä vauva tarvitsee maitohappoja. Hän myös sanoi, että vyöhyketerapiasta voisi olla meidän vauvalla hyötyä. Itse suhtauduin siihen aika epäluuloisesti, mutta päätin kokeilla. Ja täytyy sanoa, että siitä tosiaan taisi olla vauvalle iso apu, sillä itkuisuus väheni huomattavasti sen aloittamisen jälkeen ja nyt meillä menee jo erittäin hyvin. Mutta kirjoitan vyöhyketerapiasta vielä myöhemmin erikseen, sillä se oli aika mielenkiintoista kaiken kaikkiaan.

Mikä ihana näky, uhmis ja vauva leikkivät yhdessä.

Eräänä päivänä huomasin katsovani leikkimatolla köllöttelevää vauvaamme, joka hymyili ja mietin, että tällaistako elämä voikin olla! Eräs kaverini sanoi, että sitten kun itkuisuus helpottaa, niin elämä tuntuu rikollisen helpolta. Ja se pitää kyllä niin paikkaansa. En usko, että vauvalle tästä jää traumoja ja ehkä uhmiskin unohtaa muutamien kuukausien heitteillejätön tässä aikojen kuluessa. Tai sitten hän nostaa sen joskus teini-iässä esille, mistäpä sen tietää. Mutta täytyy myöntää, että itselle tästä ehkä jonkinlainen trauma jää. Eniten olen ajatellut kauhulla omia tunteitani. Niitä pimeitä hetkiä, kun on kuunnellut huutoa koko päivän, yrittänyt tehdä kaikkensa, mutta mikään ei auta. Sitä, kun on pakko laskea vauva sängylle ja mennä toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Sitä, kun on jopa huutanut itse ääneen, aivan kuin vauva tekisi kaiken tahallaan. Sitä, kun on suutuspäissään heittänyt tutin seinään, kun sekään ei kelpaa.

Ehkä kaikista parhaiten muistan kuitenkin sen hetken, kun uhmis sanoi eräänä iltana: "äiti, sä et ole hymyillyt moneen päivään". Silloin kyllä pääsi itku, kun pysähtyi katsomaan ympärilleen ja huomasi miten kaikesta huolimatta elämässä ei asiat juuri paremmin voisi olla.

Kiitos, kun jaksoit lukea tänne asti. Haluan vielä kirjoittaa enemmän siitä, mikä auttoi jaksamaan päivästä toiseen ja minkälaista apua koin saavani neuvolasta. Ja ylipäätään erittäin herkkävatsaisen vauvan kanssa elämisest. Mutta nyt pitää vielä nauttia hetki omasta ajasta, äkkiä saunaan ja jalat kohti kattoa.