Mutta asiaan. Olen jotenkin ujostellut kirjoittamista, koska minusta tuntuu, että tämä menee kuitenkin pelkäksi valittamiseksi. Ja onko minulla oikeastaan mitään oikeutta edes valittaa? Okei, vauva on ollut tosi itkuinen, mutta hän on kuitenkin perusterve. Asiat voisivat olla todella paljon pahemminkin. Lisäksi en ole asian kanssa yksin, minulla on ihana ja avulias mies. Vauvalla on 4 isovanhempaa ihan lähellä, joista 2 on lähes koko ajan valmiudessa tulla apuun. Äitini on jopa tehnyt sen, että on ilmestynyt ovelle yllättäen, koska olin kuulemma kuulostanut puhelimessa niin väsyneeltä. Ja vielä kirsikkana kakun päällä vauvan ihanat kummit ja muut ystävät lähellä. Ja oikeasti meidän uhmis ei ole edes paha, vaan aivan ihana ja kiltti poika.
Uhmis oli niin sanottu helppo vauva. Nukkui alusta asti 7 tunnin pätkiä yöllä ja jopa 5 tunnin päiväunia. Mutta jos olisin pitänyt silloin blogia, niin valittaisin ihan samalla tavalla. Ja itse asiassa päiväkirja tuolta ajalta onkin aika surullista luettavaa. Aloin kaivata ensimmäisen kuukauden jälkeen takaisin töihin, mutta vuoden sinnittelin. Mietin, että ei tämä vauva-aika ole niin ihanaa kuin olin jotenkin ajatellut. Olo tuntui yksinäiseltä ja stressasin hirveästi kaikesta. Kun aloin odottaa vauvaa, päätin että nyt tästä tulee toisenlaista. Että nautin vauva-ajasta ihan täysillä ja käyn kaiken maailman kerhoissa ja äitipiireissä jajaja.
Nyt kun itkuisuus on alkanut helpottaa, niin kyllähän tämä on ajoittain tosi ihanaakin. Mutta nyt olen ymmärtänyt, mikä tässä omalla kohdallani on kaikesta vaikeinta. Se ei ole vauvan itkut, mahanpurut, yövalvomiset, oman ajan katoaminen jne vaan kaikki mitä tapahtuu oman pään sisällä. Esimerkiksi viimeisen neljän kuukauden aikana olen säikähtänyt ja ahdistunut eniten omista ajatuksistani. Miten sitä voikin tuntea niin suurta ärsytystä pientä ihmistä kohtaan, mutta toisena hetkinä taas maailman suurinta rakkautta. Ja sitä tunnetta omasta rajallisuudesta, kun kohtaa uhmiksen kanssa oikein hankalan tilanteen. Mitä minun pitäisi tässä tilanteessa tehdä, ettei hän kasva ihan vinoon tai narsistiksi tai muuten vain hulluksi.
Tajusin, että tätä samaa oman pään sisäistä kipuilua se oli uhmiksenkin vauva-aikana. Minusta tuntui syylliseltä, kun arki ei tuntunutkaan ihanalta. Kun ei jaksanut innostua puistoilusta ja miten syyllisen kivalta tuntui päästä 8 viikkoa synnytyksen jälkeen 2 kertaa viikossa pelaamaan lentopalloa. Minusta äitiys muuttuu kivaksi vasta sitten, kun vauva kasvaa isommaksi ja alkaa jutella ja kommunikoida. Sitten, kun hänen kanssaan voi tehdä kaikkea kivaa. Ajattelin, että minussa on varmasti vikaa ja kaikki muut äidit ovat täydellisiä äitejä. Miten he jaksavatkin aina olla niin läsnä vauvojen kanssa.
Mutta eräänä iltana sanoin miehelleni, että ei minun ole pakko rakastaa tätä vauva-aikaa. Mutta voin tehdä tästä itselleni siedettävää. Hyväksyä tietyt tosiasiat ja tehdä asioita omalla tavalla. Oli aika vapauttavaa sanoa itselleen, että sinä olet ihan hyvä äiti. Itse asiassa omille lapsilleni kaikista paras. Jotenkin tässä yhteiskunnassa on luotu mielikuva "täydellisestä äidistä" ja naisille muutenkin aika paljon paineita sen suhteen. Minusta se näkyy jo siinä, miten niposti me suhtaudumme asioihin. Ainahan lapsilla on hauskempaa isien kanssa, kun eivät ne jaksa ottaa asioita niin vakavasti. :D
Huh. Tulipahan taas vuodatus. Mutta koen siis oikeudekseni valittaa täällä jatkossakin, koska olen varma, että sekin tekee minusta paremman äidin.
 |
| Kyllähän lapset ovat kauneimmillaan silloin, kun ne nukkuvat :D |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti